Tupasvillan issikkatila

Islannissa, satujen saarella on edelleen voimassa yli tuhat vuotta vanha laki, joka kieltää hevosten tuonnin maahan. Näin on säilynyt viikinkiajoista näihin päiviin saakka puhtaana pieni, sitkeä ja säitä sietävä hevosrotu, islanninhevonen eli issikka.

Kompakti pakkaus kasvaa vapaana

Islanninhevoset ovat pienikokoisia (säkäkorkeus 120-150 cm.) Issikoiden vahva rakenne erottaa ne kuitenkin poneista, jotka on Euroopassa jalostettu lasten ratsuiksi. Issikka sen sijaan kantaa iloisesti aikuista miestäkin. Tupasvillan hevosille on kuitenkin ratsastajan painorajoituksena 85-95 kg, riippuen hevosesta ja reissusta.

Issikat saavat viettää laumassa leikkien koko pitkän lapsuutensa, noin nelivuotiaaksi saakka. Lauma opettaa hevoset sopeutuviksi ja nöyriksi. Varsaa käsitellään vain välttämättömien huoltotoimien verran. Oikein kasvanut islanninhevonen on luonnostaan ystävällinen ja utelias.

Islanninhevonen viihtyy aikuisenakin mieluiten laumassa. Kaikki hevoset ovat laumaeläimiä ja kaipaavat kavereita, mutta issikat ovat erityisen sosiaalisia ja yksin ollessaan ovat aivan onnettomia. Islanninhevosia pidetään paljon pihatossa, joissa ne saavat valita ovatko ulkona vai sääsuojassa — ja useimmiten ne valitsevat taivasalla oleskelun. Sisälle ne haluavat lähinnä vain kesäaikaan, pakoon itikoita tai kovaa auringonpaahdetta.

Hevonen kuin hevonen vai erityishevonen?

Hevoset ovat tietyssä mielessä kaikki samasta puusta veistettyjä. Ne ovat nisäkkäitä, nelijalkaisia, kasvissyöjiä, laumaeläimiä, saaliseläimiä, kärkiastujia… Monet yleiset lainalaisuudet pätevät kaikkiin hevosrotuihin. Monella rodulla on kuitenkin myös omia erityispiirteitä koulutuksen, ruokinnan jne suhteen. Islanninhevosella näitä erityispiirteitä on kenties vielä enemmän, johtuen yli tuhatvuotisesta eristyksestä omalla saarellaan. Islanninhevonen on esimerkiksi karuissa oloissa joutunut hyödyntämään tarkkaan kaikki ravinteet, ja näin issikan ruuansulatuselimistö kehittynyt erilaiseksi kuin eurooppalaisten hevosten ja ponien.

Issikan luusto ja lihaksisto kehittyy hitaasti, mutta kokoon nähden muita vahvemmaksi. Siksi issikan ratsukoulutus aloitetaan myöhemmin kuin lajitovereidensa. Islanninhevonen myös elää vanhaksi ja jaksaa työskennellä usein pitkälti yli 20-vuotiaanakin, mikäli on muutoin terve. Islantilainen hevoskasvatus jäljittelee paljolti hevosen luontaista laumakäyttäytymistä. Hevosta ei esimerkiksi taluteta ihmisen rinnalla, vaan se seuraa johtajaansa löysän riimunarun päässä taluttajan takana – usein issikka tallustaa laitumelta noudettaessa vapaana perässä ilman narun narua.

Myös ratsastuksessa on eroja. Pienen kokonsa ja lyhyen selkänsä vuoksi islanninhevonen on hyvin herkkä painoavuille. Usein luullaan, ettei issikkaratsastuksessa käytetä lainkaan pohkeita, mutta käsitys on väärä. Pohkeet vain toimivat luonnollisesti toisin, kun hevosen kylki loppuu ennen ihmisen jalkaa! “Kolmikäyntihevosen” ratsastuskokemuksesta voi olla melkoisesti pois oppimista, mutta asiat kyllä loksahtelevat kohdilleen, kun ymmärtää logiikan näiden erojen taustalla. Ennakkoluuloton, utelias asenne auttaa paljon! Hilpeintä koko touhussa on se, että issikat eivät eroa ainoastaan muista roduista, vaan niissä on tavattomasti eroja myös yksilöiden välillä – juuri, kun olet oppinut siirtymään tölttiin ravitahtisella pörröpäällä, joudutkin opettelemaan, miten se tehdään passitahtisella!

Neljä tai viisi vaihdetta

Käynnin, ravin ja laukan lisäksi issikka tarjoilee tölttiä ja toisinaan passiakin. Issikkaa sanotaan joko neli– tai viisikäyntiseksi riippuen juuri passitaipumuksesta. Vain oikea liitopassi on se toivottu ”viides vaihde”, ja se vaatii sekä hevoselta että ratsastajalta melkoisesti osaamista. Liidoton, ns. possupassi sen sijaan on epämukava ratsastaa ja se tekee myös hevosen jäykäksi.

Töltti on nelitahtinen, tasainen askellaji, josta puuttuu liitovaihe. Tölttäävä hevonen pysyy varmemmin pystyssä epätasaisessakin maastossa. Töltin tempo vaihtelee lähes paikalla tanssahtelevasta aina reippaan laukan vauhtiin. Islanninhevosilla voi harrastaa niin vaellusta, kouluratsastusta, ajoa kuin pieniä esteitäkin, mutta omaleimaisin laji on askellajiratsastus, jossa voi kisata helpoista seurakisoista aina maailmanmestaruustasolle saakka. Askellajikilpailut järjestetään 250 m pitkällä ovaaliradalla.

Värien ilotulitusta ja tuuheaa turkkia

Islanninhevosilla esiintyvät lähes kaikki hevosen väritykset. Issikoiden jalostuksessa ei ole pyritty suosimaan mitään tiettyä väriä, joten tällä rodulla esiintyy paljon sellaisia värejä, jotka ovat muilta roduilta kadonneet. Islannin tuimissa tuulissa on ollut tarpeen myös kasvattaa paksu talviturkki. Pörröisen, monikerroksisen tavikarvan suojassa issikka viihtyy Suomenkin talvessa ulkosalla. Loimet ovat tarpeen vain, kun hevosta on liikutettu hikiseksi, sillä silloin karva kastuu altapäin, ja lisäsuoja on tarpeen. Talvikarva lähtee kevään valon myötä paksuina tukkuina. Kesän tullen turriaisista kuoriutuu taas kiiltäväkylkisiä, soukkia hevosia, mutta tuuheat jouhet liehuvat harjoissa ja hännissä kesät talvet.

Nimien tarutausta

Islanninhevosten nimet ovat lähes aina islanninkielisiä, ja suositus onkin, että nimi tulisi olla kirjoitettavissa ja äännettävissä islannin kielellä. Varsojen nimeämisessä on pitkät perinteet. Nimi voi kuvastaa joko hevosen väriä tai luonnetta, tai se voi olla annettu jonkin taruhahmon mukaan. Nimen frá– liite vastaa suomen kielen illatiivipäätettä (-sta) ja tarkoittaa varsan kasvattajatilaa tai paikkaa, josta se on kotoisin.